Bud Abbott & Lou Costello, Jerry Lewis & Dean Martin, Ronnie Barker & Ronnie Corbett. Stephen Fry & Hugh Laurie, Majakka ja Perävaunu (alias Carl Schenström ja Harald Madsen), Pekka ja Pätkä (Esa Pakarinen ja Masa Niemi)… Elokuva- ja tv-viihteen historiaan mahtuu monia legendaarisia koomikkopareja, mutta yksi on ylitse muiden: Laurel & Hardy.

Brittiläissyntyinen Stan Laurel (1890-1965) ja Yhdysvaltain Georgiassa syntnyt Oliver Hardy muodostivat 1920-luvulla mykkäelokuvan kaudella menestyksekkään koomikkoduon, joka jatkoi äänielokuvan parissa aina 1940-luvun puoliväliin asti, ja yritti vielä 50-luvun alussa comebackiakin, mutta se yritys oli onneton.

TAMPEREEN TEATTERISSA pitkään kiinnitettyinä olleilla Risto Korhosella ja Ville Majamaalla on olemassa kaikki edellytykset saada nimensä liitetyksi tuohon koomikkoparien kunniatauluun.

Korhonen ja Majamaa ovat toki, repertuaariteatterissa kun työskentelevät, tehneet paljon muutakin kuin komediaa, mutta juurin sen sortin rooleista heidät taidetaan parhaiten tuntea.

Koomikkoparinmuodostus alkoi tapahtua viimeistään 2007, kun Korhonen ja Majamaa tekivät yhdessä käsikirjoittaja-ohjaaja Mika Eirtovaaran kanssa TT-Frenckellin näyttämölle elokuvaparodiapotpurin nimeltä Klassikot lavalla. Kuuluisilla elokuvasankareilla ja -kohtauksilla riemastelleesta esityksestä tuli Tampereella iso hitti, joka poiki kaksi jatko-osaa, Klassikot lavalla Redux (2011) ja Klassikot lavalla Endgame – Final Cut (2025).

Klassikot lavalla -esityssarjassa vilahtivat luonnollisesti myös Ohukainen ja Paksukainen, kuten Laurel & Hardy -parivaljakkoa on meillä totuttu kutsumaan. Niinpä täksi kevääksi TT-Frenckelliin ensi-iltaan tullutta Korhosen ja Majamaan uutta produktiota Laurel ja Hardy – mykkäfilmin mestarit voisi pitää vähän kuin spin-offina eli kylkiäisenä noista leffaparodiahurvitteluista.

Luonteeltaan Laurel ja Hardy -komedia ei kuitenkaan ole parodiatykitys. Teatterin esittelyssä sitä luonnehditaan ”elämäkertakomediaksi”, joka taas on mielestäni vähän ahtaasti raamittava määrittely. Esitys kyllä pitää sisällään elämäkerrallisia aineksia ja jopa jonkinlaisessa kronologisessa järjestyksessä, mutta sekoittaessaan faktaa, koomikkoparin tuotannosta tuttuja ikonisia gägejä ja musiikkiteatterin elementtejä se näyttäytyy ennen kaikkea tribuuttina duon merkittävälle uralle.

Myös esityksen varsinainen alaotsikko ”mykkäfilmin mestarit” on sikäli hieman vaillinainen, että monet sen tapahtumat ja näyttämöllä uudelleenrakennetut elokuvakohtaukset ovat jo äänielokuvan ajalta 1930-luvulta.

Kuten Korhosen ja Majamaan koko esityksen kaksi syvimmin mieliin jäävää kohtausta vuoden 1937 koomisesta westernistä Way Out West (Suomessa esitetty tylsähköllä nimellä Kaksi kulkuria): sekä lauluduetto The Trail of the Lonesome Pine että näyttämöesityksen päättävä Stanin ja Ollien ikimuistoinen paritanssi ovat paitsi tarkasti rekonstruioituja myös äärimmäisen sydämellisiä vetoja. (Kopioinnin tarkkuuden voi tsekata vaikka Youtubesta, josta molemmat alkuperäisinä löytyvät kuten koko elokuvakin.)

Way Out West -elokuvasta tuttu ikimuistoinen tanssikohtaus päättää Tampereen Teatterin Laurel ja Hardy -esityksen.

Korhonen (Laurel) ja Majamaa (Hardy) ovat ylipäätäänkin hahmoissaan sisällä täydellä sydämellä, ei vain ulkoisen habituksensa – iso vs. pieni – varassa. Slapstick-komediallisista hetkistä otetaan ilo irti huolella. Kakkua lyödään naamaan tarkasti ja täysillä, tikkailla hosutaan ihan vastuuttomasti.

KOMEDIA MYÖS koskettaa kuvatessaan Stan Laurelin ja Oliver Hardyn keskinäistä ystävyyttä, yhteistoimintaa ja avunantoa.

Vaikka filmillä työnjako oli usein se, että Stan sohelsi ja Ollie otti osumaa, minkä seurauksena jälkimmäinen turhautui ja kumautti toista jollain astalolla päähän, siviilissä oli tasaisempaa. Kaksikon ystävyys kesti koviakin aikoja, niin äänielokuvan tulon murroksessa kuin suosien hiipumisen tullessa eteen. ”Ystävyytemme on kestänyt jo 23 vuotta. Luulen, että se on alan ennätys”, tuumi Hardy lehtihaastatteklussa vuonna 1950. Sen Korhonen ja Majamaa tekevät näyttämöllä myös näkyväksi.

Britanniasta Suomeen emigroituneen ohjaaja Chris Whittakerin ohjauksessa esitys on pidetty hyvin kasassa, vaikka onkin aineksiltaan sirpaleinen. On siinä hetkiä, jolloin flow vähän tippuu, mutta ei häiritsevässä määrin.

Muusikko Helmi Jonassonin läsnäolo näyttämöllä käytännössä läpi koko esityksen rikastuttaa kokonaisuutta oivallisesti. Yhtäältä hän ikään kuin luo siltaa mykkäfilmin aikaan, jolloin pianistit elävöittivät elokuvanäytäntöjä livemusiikilla, ja toisaalta hän rakentaa esitykseen pelkkää pianonsoittoa laajemman äänimaiseman pienillä tehostejipoilla. Myös se tuttu, koomikkoduon tunnariksi muodostunut The Cuckoo Song saa näyttämöllä monia variaatioita.

Näyttelijöistä on loppuun sanottava vielä se, että heidän miiminen ja ylipäätään fyysisen komedian osaamisensa on vakuuttavaa. Esimerkiksi Korhosen mykkänä vetämä Stanin kananmunankuorintakohtaus jalkansa teloneen Ollien sairaalavuoteen äärellä hakee vertaistaan. Ja siitä kipsatun jalan vetolaitteesta otetaan muuten sitten kaikki ilo irti.